Hey Sweethearts,
" Kun mua katsoo vaikka kadulla ohimennen, voi nähdä, meikatun, laitetun, hymyilevän, musiikkiakuuntelevan pikkuisen tytön. Mutta asia ei ole näin. Kun kukaan ei nää, on hiljaista ja yksinäistä, niin tämä ulospäin iloinen tyttö itkee, on ahdistunut, ja rukoilee että kamala olo menisi pois. Meneekö se? En tiedä. En tiedä vielä itsekkään.
Katson itseäni peilistä. Nään blondit kiharat, virheettömän meikin, hymyn, joka alkaa pikkuhiljaa hävitä ja tilalle tulee vakava, hieman surullinen ilme. Kyyneleet alkaa valua, kurkkua kuristaa.
Viimeaikoina olen epäonnistunut monessa asiassa. Oikeastaan kaikessa. Mikään ei ole onnistunut, eikä mikään ole mennyt suunnitelmien mukaan. Todellisuus tuntuu isolta, liian isolta kestää. Ahdistavalta. Tuleeko se aina olemaan tälläistä? Taistelua päivän loppuun asti, heräämistä surullisena? "
Kuten oon aikasemminkin maininnut niin, mulla oli vaikea alkuvuosi, ja nyt ajattelin vähän avautua asiasta ja kertoa mitä tapahtui ja siitä mikä mulla oli.
Kaikki alkoi syksyllä, kun tuli pimeää ja kylmää. Rupesin valvomaan yöt, syömään huonosti, ja nukuin vain hetken aamuyöllä ja makoilin sängyssä pitkään. Olin todella väsynyt. Koulu jäi pikkuhiljaa pois kuvioista. En edes oikein muista mitä koko syksyn tein, se on hieman pimeän peitossa.
Joulukuussa tilanne paheni, en syönyt enää ollenkaan mitään järkevää ruokaa, ahdistuin kaikesta. Joulu, jota oon aina rakastanut ja nauttinut kaikesta jouluisesta, oli yhtä tuskaa. Itkin, en syönyt, sain paniikkikohtauksia, halusin vain olla jossain muualla.
Matkustelin todella paljon joulukuun ja tammikuun aikana. Olin vain pari päivää kerrallaan jossain, ja sitten taas matkustin johonkin muualle. Missään oleminen ei tuntunut hyvältä.
Lopulta helmikuussa tilanne meni sen verran pahaksi, että en nukkunut, sain paniikkikohtauksia kaikesta, lopetin syömisen kokonaan, itkin, ja jäin vanhempieni luokse Helsinkiin asumaan. Olin sekaisin kaikesta, en pystynyt tekemään mitään, en edes poistumaan asunnosta. Laihduin alle kahdessa viikossa 10 kiloa. Näytin kamalalta. Viimein äitini varasi minulle ajan yksityislääkäriltä. Siitä käynnistä ei ollut mitään apua. Lääkäri määräsi minulle melatoniinia että saisin nukuttua paremmin ja käski syömään. Sillä se masennus, ahdistuneisuushäiriö ja syömishäiriö lähtee pois, eikö vain?
Jokainen päivä tuntui kestävä vähintään viikon verran. Ulos meneminen ahdisti aina vaan enemmän ja enemmän. Päähäni tuli aina vaan uusi asia mistä voisin ahdistua tällä kertaa.
Helmikuun ja maaliskuun vaihteessa muutin omaan asuntoon, ja minusta tuli virallisesti helsinkiläinen. Muuttoa tehdessä meinasin vain luhistua rappukäytävään, koska olin "unohtanut" syödä. En pystynyt olemaan omassa asunnossani, koska yksin ollessa kaikki asiat, pienimmätkin asiat rupesivat ahdistamaan, olin yksinäinen ja itkin. En ollut koskaan rauhallinen. En oikeasti tiennyt kauanko jaksan tälläistä. Kuulostin ihan eri ihmiseltä. Oon luonteeltani iloinen, sosiaalinen, ja hauska, mutta silloin en ollut oma itseni. Saatoin vaikuttaa tylsältä, koska en saanut rentouduttua omien ajatusteni kanssa niin se vaikutti koko olemukseeni. Olisin halunnut vain kadota pois koko maailmasta.
Lopulta pääsin yleiselle puolelle lääkärille ja sain lähetteen psykiatrisen poliklinikan akuuttityöryhmän hoitoon. Kävin ensin juttelemassa todella ihanan hoitajan kanssa joka sopi sitten lääkärin kanssa tapaamisen. Lääkäri määräsi minulle lääkkeet ja ajattelin, että viimein asiat lähtee parempaan suuntaan. Ehei..
Lääkkeet jotka sain olivat väärät, aivan liian vahvat. Nukuin kolme päivää putkeen, enkä muista siitä mitään, mutta olin ilmeisesti itkenyt ja puhunut jotain että en tiedä olenko hereillä vai valveilla. Seuraavat pari päivää olin ihan sekaisin. Niiden lääkkeiden ottaminen jäi siihen.
Tässä vaiheessa olin jo epätoivoinen, enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä. Helsinki tuntui liian suurelta paikalta toipua ahdistuneisuushäiriöstä, mutta ei mulla ollut vaihtoehtoja koska en pystynyt matkustamaan muualle adistuksen takia.
Mulle määrättiin uudet lääkkeet. En aloittanut niitä moneen viikkoon, koska en uskaltanut. Pelkäsin että nekään ei auta. Lopulta päätin että, en jaksa enää olla sekaisin ja aloitin lääkkeet. Ensimmäiset päivät olivat kamalia ja menivät vain sängynpohjalla, koska kroppa ei ollut tottunut lääkeaineisiin, niin oli jotenkin voimaton ja heikko olo. Onneksi nämä uudet lääkkeet lähtivät auttamaan aika nopeasti. Muutama päivä lääkkeiden aloittamisen jälkeen muistan olleeni vanhempieni keittiössä ja huomasin hymyileväni ilman syytä. Olisin voinut itkeä onnesta.
Silti vaikka olo alkoi olla kirkkaampi, ei asiat helppoja olleet. Piti ruveta opettelemaan uudestaan elämään, menemään julkisilla kulkuneuvoilla, menemään kaupunkiin, olemaan omassa asunnossa, tapaamaan ihmisiä, hoitamaan omia asioita, syömään kunnon ruokaa, tai edes jotain ruokaa, luottamaan itseensä, luottamaan muihin ja ennen kaikkea olemaan onnellinen.
Oon vain todella kiitollinen mun vanhemmille, jotka jaksoi auttaa mua vaikka tilanne olikin todella raskas meille kaikille. <3
En alkuvuodesta halunnut mitään muuta kuin olla onnellinen. En aluksi ollut lääkkeiden kannalla enkä olisi halunnut aloittaa niitä ollenkaan, mutta tällä hetkellä voin sanoa että se oli ehkä elämäni paras päätös. En kadu hetkeäkään, ne on helpottanut mun elämää niin paljon. Mikään ei saanut mua onnelliseksi alkuvuodesta, mutta nyt oon niin kiitollinen pienistäkin asioista.
Tuntuu että oon ihan eri ihminen mitä oon moneen vuoteen ollut, mutta nyt tiedän että en mä oo eri ihminen, se ei ole ollut Hilla joka olen ollut. En ole ollut tälläinen sitten sen jälkeen kun yhdeksän vuotiaana sairastin masennuksen. Sen seurauksena elämääni jäi paniikkihäiriö, josta aikaisemminkin olen kirjoitellut. ( Here )Tietysti olen ollut iloinen ja onnellinen ja tehnyt asioita, mutta olin koko ajan aika hukassa itseni kanssa, enää en ole. Jee! Vaikeudet saavat ihmisen ajattelemaan eri tavalla, oon tosi onnellinen siitä, mikä olen tällä hetkellä ihmisenä. Itsetuntoni on parempi mitä se on ollut, mutta välillä tulee huonoja kausia, mutta niinhän meillä kaikilla, ja se on ihan fine! Mikään ei kestä ikuisesti.
Toinen paras päätös mitä oon tehnyt, on se, että aloitin opiskelun Stadin ammattiopistossa hiusalalla. En oo ikinä tykännyt koulusta, tai halunnut mennä kouluun ja herännyt aamulla kuudelta valmistautumaan kouluun, mutta nyt se tuntuu kivalta. Mulla on ihana luokka, jossa kaikki on mukavia ja kaikkien kanssa tulee toimeen ja on hauskaa. Oon aina jäänyt jotenkin ulkopuolelle muissa kouluissa missä olen ollut. Lukio Tampereella oli pahin, mutta onneksi se on takanapäin!
Vaikka nyt olenkin onnellinen, niin ei tarkoita etteikö mun elämässä olis vaikeuksia, esim. pelkään syksyä ja ennen kaikkea talvea ja sitä pimeyttä mikä tulee, lunta ja kaikkea. En tiedä miten niistä selviän.. Mutta se on sen ajan murhe, nyt voin vain nauttia tästä hetkestä, kun vielä aurinko näyttäytyy.
Ootko muuten käynyt katsomassa mun ja Christan Whisper Challengen?
Xoxo,
Hillaaa
